 |
| Kyllä ne italiaanot osaavat hemmotella. |
Olin pitkään ilman. Ajattelin, etten viitsi ryhtyä mihinkään tuhoon tuomittuun pätkäsuhteeseen. Halusin jotain kestävää ja ikuista. Mieluiten hyvännäköisenkin, semmoisen, jota kehtaa kavereille ja kotiväellekin näytellä. Olihan minulla pahimpaan hätään semmoisia vempeleitä kotona, että mäntää vaan lieriöön ja painetta putkeen. Kesti vähän pidempään, mutta oli lopputuloskin sitten hiukan väkevämpi. Kaupungilla tuli livettyä muutaman kerran kaikenmaailman italialaisiin ja ranskalaisiin, joilla oli kielen solmuun saava nimi ja pehmeät otteet. Pari kertaa tuli hetken huumassa napattua mukaan joku onneton kertakäyttöinen tapaus. Väljähtyihän se nopeasti, oli kitkerääkin, mutta kyllä se tarpeet tyydytti.
Lopulta minä hellyin yhteen köykäisempään malliin. Ajattelin, että jospa meillä sittenkin synkkaisi vähän pidempään. Vakuuteltiin, että kyllä se ainakin pari vuotta kestää arkisessa käytössä. Ajattelin, jotta kokeillaan. Jos ei miellytä, niin pistän sitten kiertoon. Ja hyvinhän tuo näyttää paikkansa tässä taloudessa löytäneen. Ihan kuin oltaisiin aina tunnettu: puheenparsi on samanlainen kuin edeltäjällään. Siellä se keittiönnurkassa iloisesti rupluttaa, uusi kymmenen euron kahvinkeittimeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti